Mitä pelättävää minulla on?
Että minut raavitaan ihoa myöten paljaaksi

että paljastun -

ja mitä sieltä paljastuu?

Että asiat eivät ole niin kuin luulin.

Niin kuin esitin.

Niin kuin minulle esitettiin.

 

Enkä puhu insestistä, perheväkivallasta

alkoholismista

 

--- sehän olisi aivan liian helppo ratkaisu tähän oloon.

 

Paljon hienovaraisemmin minut muserrettiin. Pieni pala kerrallaan.

Minusta tehtiin sellainen kuin naisista ennen minua.

Että en edes vihaani osaa itsestäni ulostaa

vaan se kääntyy minua vastaan, kiertää mahan solmuun,

niskat kovaksi nyrkiksi,

että se hienontaa hampaat öisin sileiksi kuin merenrannan kivet

toisiaan vasten, hiljaista vihan työtä.

 

Mutta välillä vihaa pääsee purkautumaan

pienistä raoista

sattumanvaraisesti.

Kun vaatekasa on väärässä paikassa nukkumaanmenon aikaan...

...kun miehen ostama konserttilippu on ollut yllättävän kallis (vaikka siihen olisi silti ollut varaa)...

...kun en ole syönyt nälkääni (vaikkei kukaan ole sitä ollut estämässä)...

Pffffffffffffffffffffffff rengas vuotaa

katkeria kitkeriä pistäviä sanoja ja ne suunnataan aina lähimpään kohteeseen

 

vaikka vihan aiheuttaja on kaukana menneisyydessä

ja yllättävän lähellä

lapseni isovanhemmat;

minun vanhempani,

jotka eivät ehkä ole tehneet mitään tahallaan

 

mutta joita minulla silti on oikeus vihata.

 

Sillä lapsella ON oikeus vihata vanhempiaan

 

--- niin, miksi se silti tuntuu mahdottomalta?

 

Ai niin,

koska minulta kiellettiin viha jo pienenä.

Kuinka ironista,

että juuri se on vihani alkujuuri.

 

 

Miksi naisten pitää olla sellaisia? Että arvostellaan viistosti toisen tapaa kasvattaa lastaan syöttää lastaan nukuttaa lastaan ulkoiluttaa lastaan? Sisustaa kotiaan? Pukeutua? Tehdä ihan whatever.

Jos joku ei tahdo anniskella lapsellensa makeaa (kun ei se vielä osaa sitä edes vaatia), täytyykö toisen äidin vierestä tokaista: "Voi toista ku ei ees kakkuu saa maistaa!"? Ilmeisesti täytyy.

Myönnetään, itseltäni pääsi pieni lapsus männä viikolla, kun tarjolla oli kakkua ja torttua ja makiata mahan täydeltä. Siinä pöydän toisella puolella Proffaa ei niin kamalan paljon vanhempi lapsu(s)kainen sai lusikkakaupalla kinuskikakkua. Suun maiskeesta päätellen hyvin maittoi (ei ehkä mikään ihme). Olin jo päättänyt tahollani, että Proffa jääköön vielä tällä kertaa ilman. Siinä sitten olin uppoutunut kameran tekniikkaan, kun Matt D. kysäisi, voisiko Proffalle antaa hieman kakkua. Ajatuksissani siihen sitten tokaisin: "Eihän siin olis mitään järkee". Kunnes salamannopeasti tajusin samalla ikään kuin arvostelleeni pöydän toisella puolella istuvan äiti-lapsi -parin toimia ja korjasin pikapikaa: "Siis tarvetta, ei sille oo mitään tarvetta." Kivi oli kuitenkin jo osunut toisen äidin nilkkaan.

Mutta huoh, onneksi tässä tapauksessa olin silti kasvatustapojen arvostelussa selvästi tappion puolella, tuo toinen äiti kun osaa sen paljon paremmin kuin minä. Enimmäkseen minusta ei vain ole siihen. Eikä oikeasti edes kiinnosta. Mitä väliä, miten muut lapsiaan hoitavat? Että mitä syöttävät ja paljonko ulkoilevat päivässä ja onko pulkka mukana vaiko eikö ja blaah blaah blaah? Minulle riittää, että pidän huolta omastani. Ja hyvin pidänkin.

Meillä kaikilla on kuitenkin oma tyylimme, eikä siinä liene mitään pahaa?

Ehkä ainoita asioita, joita todella ihmettelen, on nykyaikuisten kenties kadoksissa oleva käsitys lapsen unentarpeesta. Miksei neuvolassa painoteta pitkien, yhtäjaksoisten yöunien tärkeyttä? Miksi, miksi, miksi??! Monet tuntuvat kuvittelevan, että päiväunet kompensoivat lyhyiden yöunien aikaansaamaa vajetta. No, mietitäänpä: nukkuisinko itse mieluiten 4,6 h / yö + 2 x 1 h 12 min. pituiset päiväunet  VAI ne seitsemän tunnin yöunet? Hmm let me think...

Ja kuitenkin tuntuu olevan yllättävän tavallista, että vuoden ikäinen lapsi saadaan (ehkä jopa taistelun ja pitkän itkumaratoonin päätteeksi) yöunille puolilta öin, ja aamuherätys koittaa kahdeksan maissa. Eli yöunet jäävät kahdeksaan tuntiin, kun ideaali lienee useimpien tuon ikäisten lasten kohdalla n. 12 h.

Ja kuitenkin kasvava, kehittyvä lapsi TARVITSEE ne unet. Oppiminen tapahtuu suurilta osin unen aikana.

Miksei neuvolassa painoteta tätä asiaa?

No nyt tuli kuulemma matolle pissat, täytyypi mennä auttamaan :D

 

Tauko kirjoittamisessa johtuu siitä, että aivot on askarrelleet uusien haasteiden parissa, enkä vielä tohdi niistä kirjoitella. Antaa ajatusten muhia. Innostusta kyllä piisaa...

Voisi kirjoittaa tällä kertaa kaikesta onnellisesta, sillä oikeasti olen onnellinen. Alakuloinen pohjavire on painunut hiekkaan, mistä aina silloin tällöin vain varvas siihen tarttuu. Muuten on kaikin puolin hyvä.

Kun Proffakin on niin vastustamattomassa iässä.

Hän on hymynaama, irvikissa ja tahtityttö. Osaa halia ja suukotella, jumpata ja läpsyttää, taputtaa ja leikkiä aa-ram-sam-sam. Hän osaa kävellä, muttei vielä tiedä sitä, siksi konttaa yhä kaikkialle. Paitsi joskus kun on aivan ajatustensa vallassa (ties mitä vuorten valloituksia pohdiskeleekaan), eikä muista tarvitsevansa pystyssä pysymiseen äidin ojentuvia sormia, tuolin selkänojan pystypienaa, seinän vilpoisaa siloisuutta. Silloin tulee vahingossa otettua yksi, kak-si, kol-me, neljä, viisi...  kuusi askelta ihan itse. Kunnes pieni hajamielinen kävelijä havahtuu mietteistään ja muistaa taas olevansa konttajainen. Eikä mikään homo erectus, ei...

On se vain hassua kyllä, miten Matt Damonin tavattuani ja lähes siltä seisomalta loppu iäkseni sitouduttuani joskus harmittelin sitä, etten enää koskaan voisi. Rakastua. Hullaantua. Että koko loppu elämä olisi tunteen laimenemista ja arkijuuston makuista perusleipää. Tarpeellista, tärkeää ja hyvää mutta --- varpaita se ei enää kippuraan saisi.

Kunpa joku silloin olisi kertonut minulle Proffasta.

Koska minähän olen rakastunut! Korviani myöten, taskun pohjia kaapaisevasti, mahaan asti sydämeni valahduttaneesti hullaantunut. Joka aamu on kutkuttavan riemastuttavaa avata Proffan huoneen ovi ja nähdä pinnasängyssänsä odottava pikku olento. Kuulla ehkä tilanneraportti ("Kakka!") tai saada vastaansa poskia halkova hymy.

Miten voi olla jotain noin suloista, jotain niin täydellisen söpöä?

Tuollainen mini-ihminen, jolla on pää täynnä omia ihmetyksiä ja ajatuksia, käsissä suunnitelmia ja yrityksiä, varpaissa halu mennä viipottaa ja suussa ehtymätön naurun lähde.

Ja se Oma Tahto! Halu tehdä Ihan Ite! Välillä ihan naurattaa, miten tuollaisella tapilla VOI olla niin selvät sävelet. Voi sitä kiukkua, pettymystä ja raivoa minkä äiti tai isä saa osaksensa asettuessaan poikkiteloin pikku Proffan suunnitelmien tielle. Ihan kuin hammasta irti vedettäisiin, niin kova on protesti.

Niinpä...

Proffa on Ihan Oma Ihmisensä.

Ei mikään Prinsessa. Tai Kiltti Tyttö.

Vaan ihminen.

Meillä asuu ihmeellinen ihminen.

(Ja se on maailman ihmeellisintä)

Jo viikko imettämättä - eikä tunnu miltään. Ei yhtään vähemmän äidiltä, tiedättekös. Ja tuossa se lapsi edelleen pyörii ja kiehnää ja tuolla se edelleen leikkii ja hihkuu ja nauraa. Oikeastaan ihan pettymys, miten pieni nipsaisu se tissistä vierottaminen lopulta oli. Meille molemmille.

Pistää miettimään, olinko sittenkin suurennellut sitä Isoa Iitä mielessäni suuremmaksi sankariteoksi ja ihmeellisemmäksi läheisyyden ilmaisukeinoksi kuin mitä se todellisuudessa on. Siis ajatellaan nyt vähän: siinä on nänni ja siinä on suu. Siinä on imemistä ja yninää. Ja pään silitystä. Toisinaan selkäkipuja ja pitkästymistä. Väärän tv-kanavan tuijottamista ja avuttomuuden tunnetta kaukosäätimen ollessa tavoittamattomissa... Pakahduttavaa rakkauden puristusta rinnassa? Toki! Ahdistavaa riippuvuuden tunnetta? Hmm kyllä vain. Monessakin mielessä.

Ei nyt kuitenkaan vähätellä lypsylehmänä oloa. Imetys on ihmeellistä, sitä se on. Siis kuinka voi ihmisestä tulla sellaista nestettä joka näyttää maidolta ja myös maistuu siltä? Ja joka ennen kaikkea saa lapsen kasvamaan pituutta ja leveyttä juuri oikean määrän! Ei tarvitse muuta kuin poistaa korkki (imetysliivin läppä) ja tadaa, oikean lämpöinen ateria sopivasti annosteltuna on valmis! Plus silloin ihan alkuvaiheessa, kun Proffan kyky kommunikoida oli vielä paljon rajallisempi, nuo imetyksen aikaiset ynähdykset ja maiskutus olivat kirjaimellisesti musiikkia äidin korville.

Olihan se toki myös itsetuntoa hivelevää kun osasi imettää. Ja kun jaksoi. Monet sitä niin hehkuttivat ihmetellen: Sinä se vaan jaksat imettää! Kyllä vain, minä jaksoin. Vuoden ja kolme viikkoa (siis kolme viikkoa yli alkuperäisen suunnitelman, vau). Vaikka eipä silti, viimeiset puoli vuotta Proffa oli enimmälti se, joka suurimman osan siitä työstä teki. Minun tarvitsi vain ottaa mukava asento. Että en sitten tiedä, kuinka paljon kunniaa viitsin moisesta itselleni kahmia.

Jos se nyt sitten on mikään kunnia-asia.

(ei kai se häpeäkään liene...)

Mutta ehkä siitä kaiken kaikkiaan kohistaan hieman liikaa? Siltä nyt tuntuu, kun maitositeemme Proffan kanssa on katkennut, eikä elämä silti sinkoutunut raiteiltaan. Suuri loppukliimaksi, rumpujen pärinä ja torvisoitto jäivät tämän luvun loppuhetkestä puuttumaan.

Ja hyvä niin, sillä kyllä minä etukäteen pelkäsin.

Hassua silti täkäläisestä näkövinkkelistä, että rapakon tuolla puolen rintaruokintaa joudutaan toden teolla markkinoimaan kansalle, joka on seksualisoinut rinnat miesten omaisuudeksi, vienyt nisän imeväisen suusta...

Hahaa, minut on diagnosoitu!

Miten vapauttava kokemus!

Ihan huutomerkin arvoinen.

Istuin siis kuluneella viikolla oranssiin nojatuoliin ja aloin avautua tuntemattomalle. Tuntemattomalle, joka teki avautumisestani muistiinpanoja ruutulehtiöön. Tuntemattomalle, joka teki tarkentavia kysymyksiä ja aivan hävyttömän uskaliaan hypoteesin - joka osui niin että jäin haukkomaan henkeäni:

Minä kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Olen kärsinyt AINA.

Siis minä! Sosiaalinen ihme, joksi mieheni minua on nimittänyt.

(Ja huom. ei sarkastisesti - olen sarkasmin ammattilainen joten huomaan kyllä tuollaiset asiat. Tosin en kyllä saa siitä palkkaa, joten taidan tehdä töitä ihan pro bono.)

Mistä päästäänkin seuraavaan aiheeseen eli sarkasmiini. Tiedättehän Frendit ja siitä surkuhupaisan Chandlerin? No, olen aina ajatellut etten ole sellainen. Siis että okei, niin kauan kuin muistan, olen löytänyt itseni hauskuuttajan roolista. Olen aina ollut se joka rikkoo vaivautuneen hiljaisuuden ja pitää huolta siitä, ettei keskustelu käy liian vakavaksi ja tylsäksi. Tai ylipäätään siitä, että keskustelua syntyy.

Olen jopa niin taitava sinkoilemaan kuivan hupaisia kommenttejani, että olen harkinnut stand up -koomikoksi ryhtymistä.

Joskin ajatuskin siitä on saanut sisuskaluni hyytymään pelosta.

Ja nyt tiedän miksi.

No tietenkin siksi, että pelkään kuollakseni ihmisiä.

Olen kuitenkin oppinut peittämään pelkoni aivan järjettömällä puheripulilla ja lakaisemaan hermostukseni sarkasmin alle.

(Ilmeisesti se on toiminut, koska ystävänikin ovat jääneet aukomaan suutaan kultakalamaisesti diagnoosin kuultuaan. Että mitä mitä häh?)

Tässä tilanteessa on vain se pulma, että oikea minäni on jäänyt kehitetyn sosiaalisen identiteettini varjoon. Ja koska todella aktiivisesti hakeudun aina sosiaalisiin tilanteisiin, on oikealle, erakkominälleni jäänyt enää harvakseltaan hommia.

Kunnes nyt kotiäitinä sitten... En enää tiedä kuka olen.

Tämä on järisyttävän omituista! Olen niin halunnut nähdä itseni sosiaalisena, hauskana ja luontaisesti ihmismeressä luovivana persoonana, että en ole nähnyt totuutta. Että oikeassa elämässä, tässä tositodellisuudessa olen enemmänkin syrjään vetäytyvää mietiskelijätyyppiä. Siis sellaista, mitä olen pitänyt epäkiinnostavana ja tylsänä.

Toisin sanoen: kun siis nyt äitinä ollessani olen tuskaillut tapaamisissa ja kaikenkarvaisissa sosiaalimiiteissä, että univelkani estää minua olemasta todellinen (hah, hauska) itseni, olen itse asiassa ollut ihan hakoteillä. Nyt vasta olenkin oma (huh, haukotuttava) itseni. En vain jaksa teeskennellä muuta.

En jaksa enää kantaa vastuuta keskusteluiden etenemisestä ja hiljaisuuksien murtamisesta.

Nyt vasta olen ymmärtänyt (välähdyksenomaisesti, kuin salaman iskemänä), että vuorovaikutustilanteissa on aina minun lisäkseni vähintään yksi muukin henkilö. Miksi siis minun yksin pitäisi murehtia siitä, tuleeko keskustelusta sitä tai tätä tai tuota? Miksi minun pitäisi jännittää?

Ehkä voisin joskus vain jäädä kellumaan hiljaisuuteen ja katsoa, mitä tapahtuu?

Ehkä ei mitään kovin kamalaa...?

Terveisin: Optimisti, pitkästä aikaa

P.S. Odotan ihoni innosta kihelmöiden seuraavaa terapiakertaa.