Hahaa, minut on diagnosoitu!

Miten vapauttava kokemus!

Ihan huutomerkin arvoinen.

Istuin siis kuluneella viikolla oranssiin nojatuoliin ja aloin avautua tuntemattomalle. Tuntemattomalle, joka teki avautumisestani muistiinpanoja ruutulehtiöön. Tuntemattomalle, joka teki tarkentavia kysymyksiä ja aivan hävyttömän uskaliaan hypoteesin - joka osui niin että jäin haukkomaan henkeäni:

Minä kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Olen kärsinyt AINA.

Siis minä! Sosiaalinen ihme, joksi mieheni minua on nimittänyt.

(Ja huom. ei sarkastisesti - olen sarkasmin ammattilainen joten huomaan kyllä tuollaiset asiat. Tosin en kyllä saa siitä palkkaa, joten taidan tehdä töitä ihan pro bono.)

Mistä päästäänkin seuraavaan aiheeseen eli sarkasmiini. Tiedättehän Frendit ja siitä surkuhupaisan Chandlerin? No, olen aina ajatellut etten ole sellainen. Siis että okei, niin kauan kuin muistan, olen löytänyt itseni hauskuuttajan roolista. Olen aina ollut se joka rikkoo vaivautuneen hiljaisuuden ja pitää huolta siitä, ettei keskustelu käy liian vakavaksi ja tylsäksi. Tai ylipäätään siitä, että keskustelua syntyy.

Olen jopa niin taitava sinkoilemaan kuivan hupaisia kommenttejani, että olen harkinnut stand up -koomikoksi ryhtymistä.

Joskin ajatuskin siitä on saanut sisuskaluni hyytymään pelosta.

Ja nyt tiedän miksi.

No tietenkin siksi, että pelkään kuollakseni ihmisiä.

Olen kuitenkin oppinut peittämään pelkoni aivan järjettömällä puheripulilla ja lakaisemaan hermostukseni sarkasmin alle.

(Ilmeisesti se on toiminut, koska ystävänikin ovat jääneet aukomaan suutaan kultakalamaisesti diagnoosin kuultuaan. Että mitä mitä häh?)

Tässä tilanteessa on vain se pulma, että oikea minäni on jäänyt kehitetyn sosiaalisen identiteettini varjoon. Ja koska todella aktiivisesti hakeudun aina sosiaalisiin tilanteisiin, on oikealle, erakkominälleni jäänyt enää harvakseltaan hommia.

Kunnes nyt kotiäitinä sitten... En enää tiedä kuka olen.

Tämä on järisyttävän omituista! Olen niin halunnut nähdä itseni sosiaalisena, hauskana ja luontaisesti ihmismeressä luovivana persoonana, että en ole nähnyt totuutta. Että oikeassa elämässä, tässä tositodellisuudessa olen enemmänkin syrjään vetäytyvää mietiskelijätyyppiä. Siis sellaista, mitä olen pitänyt epäkiinnostavana ja tylsänä.

Toisin sanoen: kun siis nyt äitinä ollessani olen tuskaillut tapaamisissa ja kaikenkarvaisissa sosiaalimiiteissä, että univelkani estää minua olemasta todellinen (hah, hauska) itseni, olen itse asiassa ollut ihan hakoteillä. Nyt vasta olenkin oma (huh, haukotuttava) itseni. En vain jaksa teeskennellä muuta.

En jaksa enää kantaa vastuuta keskusteluiden etenemisestä ja hiljaisuuksien murtamisesta.

Nyt vasta olen ymmärtänyt (välähdyksenomaisesti, kuin salaman iskemänä), että vuorovaikutustilanteissa on aina minun lisäkseni vähintään yksi muukin henkilö. Miksi siis minun yksin pitäisi murehtia siitä, tuleeko keskustelusta sitä tai tätä tai tuota? Miksi minun pitäisi jännittää?

Ehkä voisin joskus vain jäädä kellumaan hiljaisuuteen ja katsoa, mitä tapahtuu?

Ehkä ei mitään kovin kamalaa...?

Terveisin: Optimisti, pitkästä aikaa

P.S. Odotan ihoni innosta kihelmöiden seuraavaa terapiakertaa.