Tauko kirjoittamisessa johtuu siitä, että aivot on askarrelleet uusien haasteiden parissa, enkä vielä tohdi niistä kirjoitella. Antaa ajatusten muhia. Innostusta kyllä piisaa...

Voisi kirjoittaa tällä kertaa kaikesta onnellisesta, sillä oikeasti olen onnellinen. Alakuloinen pohjavire on painunut hiekkaan, mistä aina silloin tällöin vain varvas siihen tarttuu. Muuten on kaikin puolin hyvä.

Kun Proffakin on niin vastustamattomassa iässä.

Hän on hymynaama, irvikissa ja tahtityttö. Osaa halia ja suukotella, jumpata ja läpsyttää, taputtaa ja leikkiä aa-ram-sam-sam. Hän osaa kävellä, muttei vielä tiedä sitä, siksi konttaa yhä kaikkialle. Paitsi joskus kun on aivan ajatustensa vallassa (ties mitä vuorten valloituksia pohdiskeleekaan), eikä muista tarvitsevansa pystyssä pysymiseen äidin ojentuvia sormia, tuolin selkänojan pystypienaa, seinän vilpoisaa siloisuutta. Silloin tulee vahingossa otettua yksi, kak-si, kol-me, neljä, viisi...  kuusi askelta ihan itse. Kunnes pieni hajamielinen kävelijä havahtuu mietteistään ja muistaa taas olevansa konttajainen. Eikä mikään homo erectus, ei...

On se vain hassua kyllä, miten Matt Damonin tavattuani ja lähes siltä seisomalta loppu iäkseni sitouduttuani joskus harmittelin sitä, etten enää koskaan voisi. Rakastua. Hullaantua. Että koko loppu elämä olisi tunteen laimenemista ja arkijuuston makuista perusleipää. Tarpeellista, tärkeää ja hyvää mutta --- varpaita se ei enää kippuraan saisi.

Kunpa joku silloin olisi kertonut minulle Proffasta.

Koska minähän olen rakastunut! Korviani myöten, taskun pohjia kaapaisevasti, mahaan asti sydämeni valahduttaneesti hullaantunut. Joka aamu on kutkuttavan riemastuttavaa avata Proffan huoneen ovi ja nähdä pinnasängyssänsä odottava pikku olento. Kuulla ehkä tilanneraportti ("Kakka!") tai saada vastaansa poskia halkova hymy.

Miten voi olla jotain noin suloista, jotain niin täydellisen söpöä?

Tuollainen mini-ihminen, jolla on pää täynnä omia ihmetyksiä ja ajatuksia, käsissä suunnitelmia ja yrityksiä, varpaissa halu mennä viipottaa ja suussa ehtymätön naurun lähde.

Ja se Oma Tahto! Halu tehdä Ihan Ite! Välillä ihan naurattaa, miten tuollaisella tapilla VOI olla niin selvät sävelet. Voi sitä kiukkua, pettymystä ja raivoa minkä äiti tai isä saa osaksensa asettuessaan poikkiteloin pikku Proffan suunnitelmien tielle. Ihan kuin hammasta irti vedettäisiin, niin kova on protesti.

Niinpä...

Proffa on Ihan Oma Ihmisensä.

Ei mikään Prinsessa. Tai Kiltti Tyttö.

Vaan ihminen.

Meillä asuu ihmeellinen ihminen.

(Ja se on maailman ihmeellisintä)