Jo viikko imettämättä - eikä tunnu miltään. Ei yhtään vähemmän äidiltä, tiedättekös. Ja tuossa se lapsi edelleen pyörii ja kiehnää ja tuolla se edelleen leikkii ja hihkuu ja nauraa. Oikeastaan ihan pettymys, miten pieni nipsaisu se tissistä vierottaminen lopulta oli. Meille molemmille.

Pistää miettimään, olinko sittenkin suurennellut sitä Isoa Iitä mielessäni suuremmaksi sankariteoksi ja ihmeellisemmäksi läheisyyden ilmaisukeinoksi kuin mitä se todellisuudessa on. Siis ajatellaan nyt vähän: siinä on nänni ja siinä on suu. Siinä on imemistä ja yninää. Ja pään silitystä. Toisinaan selkäkipuja ja pitkästymistä. Väärän tv-kanavan tuijottamista ja avuttomuuden tunnetta kaukosäätimen ollessa tavoittamattomissa... Pakahduttavaa rakkauden puristusta rinnassa? Toki! Ahdistavaa riippuvuuden tunnetta? Hmm kyllä vain. Monessakin mielessä.

Ei nyt kuitenkaan vähätellä lypsylehmänä oloa. Imetys on ihmeellistä, sitä se on. Siis kuinka voi ihmisestä tulla sellaista nestettä joka näyttää maidolta ja myös maistuu siltä? Ja joka ennen kaikkea saa lapsen kasvamaan pituutta ja leveyttä juuri oikean määrän! Ei tarvitse muuta kuin poistaa korkki (imetysliivin läppä) ja tadaa, oikean lämpöinen ateria sopivasti annosteltuna on valmis! Plus silloin ihan alkuvaiheessa, kun Proffan kyky kommunikoida oli vielä paljon rajallisempi, nuo imetyksen aikaiset ynähdykset ja maiskutus olivat kirjaimellisesti musiikkia äidin korville.

Olihan se toki myös itsetuntoa hivelevää kun osasi imettää. Ja kun jaksoi. Monet sitä niin hehkuttivat ihmetellen: Sinä se vaan jaksat imettää! Kyllä vain, minä jaksoin. Vuoden ja kolme viikkoa (siis kolme viikkoa yli alkuperäisen suunnitelman, vau). Vaikka eipä silti, viimeiset puoli vuotta Proffa oli enimmälti se, joka suurimman osan siitä työstä teki. Minun tarvitsi vain ottaa mukava asento. Että en sitten tiedä, kuinka paljon kunniaa viitsin moisesta itselleni kahmia.

Jos se nyt sitten on mikään kunnia-asia.

(ei kai se häpeäkään liene...)

Mutta ehkä siitä kaiken kaikkiaan kohistaan hieman liikaa? Siltä nyt tuntuu, kun maitositeemme Proffan kanssa on katkennut, eikä elämä silti sinkoutunut raiteiltaan. Suuri loppukliimaksi, rumpujen pärinä ja torvisoitto jäivät tämän luvun loppuhetkestä puuttumaan.

Ja hyvä niin, sillä kyllä minä etukäteen pelkäsin.

Hassua silti täkäläisestä näkövinkkelistä, että rapakon tuolla puolen rintaruokintaa joudutaan toden teolla markkinoimaan kansalle, joka on seksualisoinut rinnat miesten omaisuudeksi, vienyt nisän imeväisen suusta...