Miksi me teemme niin? Miksi aina täytyy vertailla? Omaa vitsikkyyttä, laihuutta, lihavuutta, järjenjuoksua, tyylitajua? Lapsen kehitystä, puhekykyä, kävelyn varmuutta?

Minusta se on tyhmää.

Mutta silti teen sitä itsekin. Sitä enemmän, mitä huonompi itsetunto sillä hetkellä sattuu olemaan.

Eilen tanssitunnin jälkeen pukuhuoneessa katselin kuinka teiniballeriinat vaihtoivat ylleen trikoita ja ojentelivat siroja, pitkiä ja hoikkia sääriään. "Vähäks yks on laiha!" eräs tytöistä, hoikka itsekin, yhtäkkiä huudahti. Laihaksi kehaistu meni hiljaiseksi, väisteli katsetta. Tämän kaveri sanoi hiljaa: "Se inhoo ku sitä sanotaan laihaks." Hetken hiljaisuuden jälkeen laiha tyttö mutisi: "En tykkää siitä ku mun painoa arvostellaan."

Itse olin omalla tanssitunnillani kadehtinut hoikempia, notkeampia. Mutta toisaalta tiedän, että myös kadehtimani ihmiset kadehtisivat minua jostakin, jos vain minut tuntisivat. Meillä kaikilla on heikkoutemme, mutta etenkin vahvuutemme.

Kunpa vain osaisimme arvostaa niitä. Nähdä samalla tavalla ne vahvuudet itsessämme kuin niissä, joihin itseämme lakkaamatta vertaamme.

Ja kunpa osaisimme nähdä, että arvostamme eri asioita ja siksi kohteliaisuudeksi tarkoitettu tokaisumme voikin satuttaa toista syvemmin kuin koskaan olisimme arvanneet.

Lasten vertailu on jollain tavalla vielä raadollisempaa. Koska lasten pitäisi olla kaiken vertailun ulkopuolella; hehän eivät sitä vielä itse luonnostaan tee. Miksi ihminen pienestä asti sijoitetaan sille-ja-tuolle käyrälle, merkitään neuvolakortin taakse sitä-sun-tätä edistystä ja tarkistetaan samalla, ollaanko aikataulussa vai (voi ei!) keskiarvoja jäljessä.

Eikö pitäisi olla pääasia, että lapsi on tyytyväinen ja onnellisen oloinen?

Kaiken tuon periaatteessa tiedän, mutta silti... kun tänään muskarissa tarkkailin Proffaa ulkopuolisin silmin ja näin itseni kantamassa tyttöäni kun muut samanikäiset ja jo nuoremmatkin osasivat itse kävellä - minua häiritsi. Harmitti.

Hetken vain, kunnes minulle valkeni:

Olin arvioinut lastani ulkopuolisin silmin. Sen huomaamisesta tuli todella paha mieli. Eikö lapseni muka ole ansainnut äidiltään parempaa...? Eikö juuri äiti ole se, jolle ei tarvitse olla mitään muuta kuin on?

Kuinka muuten lapsi voi oppia arvostamaan itseään juuri sellaisena kuin on?