Oletko koskaan sattumoisin nähnyt, kun hieman väsyneen näköinen nainen istuu Hesellä ja syöttää noin vuoden vanhalle, kiukkuavalle lapsellensa jäätelöä? Oletko pyöritellyt silmiäsi ja jupissut roskaruokasukupolvesta? Tikittävästä ylipainoaikapommista? Hukassa olevasta äitiydestä? Ehkä jopa kihissyt mielessäsi? Että jäätelöä noin pienelle, herrajumala! Eikö se tajua että se lapsi ei vielä kestä niin vahvoja makuja? Siksihän se itkee! Ja seuraavaksi sitten varmaan tungetaan ranskiksia pieneen suuhun että olisi hiljaa... jupinaa jupinaa.

Tai ehkä olet joutunut keskeyttämään ruokailusi roskaruokaravintolassa kuullessasi noin kolmivuotiaan lapsen itkevän sydäntäsärkevästi. Kääntynyt katsomaan, mistä moinen huuto, ja nähnyt että äiti pitää lasta tiukasti otteessaan, eikä päästä tätä liikkumaan, vaikka lapsi riuhtoo ja vastustelee. Olet tuntenut sydämessäsi ilkeän piston, tuntenut tarvetta sännätä kyseisen äidin luokse ja huutaa: "Mitä sä teet sille lapselle? Etkö nää että se kärsii!".

Minä ainakin olen syyllistynyt siihen, mistä tuossa on kyse: Olen siis nähnyt minuutin siivun jonkun tuntemattoman elämästä ja päätellyt sen perusteella loput: kokonaisen elämäntilanteen, sosiaaliset statukset, moraalin ja arvot. Ja yleensä todennäköisesti olen arvioinut ne aivan päin helvettiä.

Voin nyt paljastaa, että tuo jäätelön tuputtaja olin minä tänään. Aivan, minä joka vastustan makean syöttämistä pikkulapsille, tungin eskimotikkua lapseni suuhun. Proffa oli ollut omituisen äreällä päällä, ja ystäväni (kolmen lapsen äiti) arveli, että viileä syötävä voisi helpottaa Proffan ikenien jomotusta (kuusi hammasta tulossa) ja rauhoittaa hänen kiukkupyllyisyyttään. Mutta sattumoisin kävi niin, että jätskipuikosta lohkesi suklaanpala ja poimin sen näppärästi ruokalapulta ennen kuin Proffa ehti sen itselleen pyydystää. Ja siitäkös vastarinta-aalto puhkesi! Proffa sai kamalan kiukkukohtauksen, selkä kaarelle ja niin edespäin, ja kun siinä koetin rauhoitella Hänen Tuohtuneisuuttaan, paikalle kurvasi Tietävä Täti-Ihminen. Mon dieu! Sain kuulla varoittavia sanoja siitä, miten jäätelö on tuon ikäiselle vielä liian vahvaa. "Olen tehnyt itse saman virheen", hän totesi. (Aivan: virheen)

Minusta tuntui siltä kuin minut olisi arvosteltu päästä varpaisiin ja lyöty leima otsaan: "Hese-äiti. Ei omaa todellisuudentajua eikä ymmärrä lapsensa parasta." Minua alkoi oksettaa ja itkettää, kun tajusin, että olin näyttänyt jonkun mielestä siltä kuin olisin avun tarpeessa. Se tuntui helvetin epäreilulta.

Ja vielä tuohon toiseen tarinaan. Sen kertoi minulle tuo kolmen lapsen äiti. Hän oli ollut perheineen Hesellä, kun vanhin lapsi oli saanut sen sortin kiukuttelukohtauksen, johon ei auta mikään muu kuin vankka ja kahlitseva syli. Kun hän oli pitänyt poikaa sylissään ja odotellut kohtauksen lientymistä, paikalle oli singahtanut nuori nainen perin juurin järkyttyneenä suoltaen ilmoille ylle kirjoittamani syyttävät sanat.

Molemmissa tapauksissa ulkopuoliset olettivat, että lapsen itku johtui siitä, että äiti teki jotain väärin. Miksi ihmeessä ihmisillä on tarve olettaa niin?

Eniten minua korpeaa se, että kyse ei ole oikeasta välittämisestä. Ei minulla periaatteessa ole mitään sitä "lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä" -juttua vastaan. Mutta kun tämä toisten asioihin puuttuminen rajoittuu lähinnä äitiyden arvosteluun tilanteissa, joissa sitä ei todellakaan tarvita. Sen sijaan olen nähnyt aikuisten kävelevän kylmäverisesti ohitse kun lapset leikkivät hengellänsä. Ja tiedän miten taiten naapurukset osaavat hyssytellä olemattomiin taloyhtiössään kytevän perheväkivaltatapauksen.

Mutta äitinä olen aina suurennuslasin alla. Kaupassa, ravintolassa, linja-autossa. Jokaista liikettäni seurataan, jokaista tekoani punnitaan. Jos lapseni bussimatkalla itkee vaunuissa, enkä (turvallisuussyistä) nosta häntä syliini, alkavat kulmakarvat kohota.

Koska jostain syystä me haluamme syyllistää äitejä.

Äidit ovat vapaata riistaa.

Ja kaikkeen tähän voisi todeta että entäs sitten? Niin kauan kuin itse tiedän tarjoavani lapselleni hyvät lähtökohdat elämään, supiskoot Täti Tietäväiset.

Vaikeinta on kuitenkin vaientaa se Täti, joka asuu tuolla oman pääni sisällä...