Tänään katsoimme junan ikkunasta kuinka lumi hupeni etelää kohti mentäessä. Professori (vuoden vanha tyttäreni) painoi pulleat kämmenensä kylmää ikkunaa vasten, ei ollut koskaan ennen nähnyt pakenevia maisemia. Hihkui ja selitti salakielisiä juttujaan, siis kielellä joka etäisesti muistuttaa suomea. Kaipa se on jotain muinaissuomea, sana "pallo" ääntyy siinä "pauo" ja "äiti" jotenkin siten kuin "äitä". Ärrää siinä ei ole, vain kielen nopea läpäytys kitalakea vasten: "koila".

Välillä piti syödä, se sujui hyvin. Monta kertaa puettiin ja riisuttiin, se sujui hyvin. Professori nauroi ja kujeili ja virnisteli ja vilkutteli. Flirttaili häpeämättä kanssamatkustajien kanssa. Kokeili viehätysvoimaansa ja hyvin tuntui purevan, sillä väliasemilla junasta poistui sangen hyväntuulisia ihmisiä.

Sanalla sanoen Professori oli täydellistä matkaseuraa ensimmäisellä junamatkallaan, vaikka se kesti yli viisi tuntia. Ei kiukun kiukkua, paitsi jos lasketaan jokuset vaipanpukemiskenkuttelut ja lelun pois ottamisesta johtuneet vänkytykset. Mutta ei lasketa. Suodaan nyt vuoden vanhalle edes joitain pieni säröjä. Koska ilman niitä kyseessä ei olisi lapsi, vaan robotti. Ja kuka sellaisia haluaa? Eiväthän ne kai edes kuolaa suloisesti pussatessaan avosuulla keskelle naamaa.

Siispä kyllä. Tänään meni täydellisesti. Maiseman vaihdos luntanotkuvien kuusien reunustamilta teiltä härmäisten peltojen ja kimaltavanmustan asfaltin seuduille sujui pehmeästi. Näin siirryimme mummolasta toiseen. Minulle vieraammille maille. Täällä olen täydellinen vain muukalaisuudessani mitattuna - a perfect stranger.

Ja täydellistä on myös väsymykseni, nyt ja aina. Koska äidiksi tuleminen tarkoittaa ilmeisesti sitä, että on koettava koko elämänsä uroteot vartalossaan joka hetki kunnes kuolee. Väsymys ei nimittäin päästä irti. Sen kanssa on vain opittava olemaan, lahjoitettava vastahakoisen jalomielisesti sille työhuoneesta sopiva soppi, jonne majoittua lokoisasti.  

Näitäkö ajattelin? Hassua, luulin että jotain ihan muuta...