Aloimme jo varhain kutsua häntä Professoriksi. Tytärtämme siis. Pikku Professori mittaili ensimmäisellä käynnillä neuvolatätiä silmillään niin, että tämä tokaisi: "Katsotaanpas sitä arvostelevasti!" Kahdeksan kuukautta myöhemmin hän tutki lattialla leluaan, kääntyi paukuttamaan vanhalla Underwoodilla muutaman huolellisesti (sen näki kulmakarvojen kulmikkaasta asennosta) valitun sanan ja jatkoi lelunsa kääntelyä tarkasti sitä arvioiden. Sama toistui. Professorin tutkimusprojekti oli käynnistynyt.

Lempinimestä huolimatta emme ole lyöneet lukkoon Professorin elämänuraa. En missään nimessä tahdo rajoittaa hänen valintojaan. Vielä. Katsotaan nyt, josko lahjoja löytyisi musiikin saralta. Nimittäin Professorilla on alter ego, joka tulee esiin kun lähistöllä joku tarttuu kitaraan.

Bändäri syntyi Professorin ollessa arviolta seitsenkuinen. Tuolloin Matt Damon (mieheni, luonnollisesti) poimi lattialta kitarani, joka makasi Professorin tutkimusaineistona täysin puolustuskyvyttömänä. Kun instrumentista alkoi kuulua sitä rockia, jolla kaikki keskitason kitaristit viihdyttävät itseään, syttyi Professorin silmissä tuike, ja hän alkoi raahautua kohti soittajaa - jonka oli hatarasti tunnistanut Muusikoksi. Pian hän oli polvillaan isänsä edessä, heilui ja huojui musiikin tahdissa, piti käsiään ylhäällä ja kirkui. Kas, totesin minä. Lapsemme on Bändäri.

Rakkaalla lapsella on monta alter egoa. Niin monta kuin vanhemmalla mielikuvitusta. Mitkä ovat minun mielikuvitukseni rajat? Osaisinko nähdä tyttäreni Putkimiehenä? Tai Pankkiirina? Tai jonain muuna, itselleni vieraampana?

Tulevaisuus näyttää, mihin kuvitteluni rajat venyvät ja toivoa sopii, että en sitä ennen ole evännyt pikku Professorilta apurahoja niihin projekteihin, jotka eivät sovi minun suunnitelmiini.