Puran nyt sisuksistani ilmoille sanojen ryppään, että näkisin ne paremmin, selvemmin. Rivissä. Vaikkakin rivi sinänsä on melko rajoittava olotila mille tahansa olennolle tai olemattomalle. Olen aina ollut sellainen, kaikki kokemani ja ajattelemani vain kerääntyy minussa keskivartalon paikkeille ja vaatii ulos pääsyä käsien reittejä pitkin. Silloin on pakko tanssia (ravistella ne ulos), soittaa (kitara on se tie tuolloin), nousta näyttämölle --- tai kirjoittaa.

Näppäimistö toimii parhaiten.

Jostain syystä kynä ei tottele, mutta kymmensormijärjestelmän pilkkaaminen omalla sekasorkinnalla tuo tyydytyksen ja ajatukset asettuvat sopivasti niin että niistä saa tolkkua. Ja keskivartalo saa hetken vetäytyä kokoon ilmavasti, tiedättekös? Paine hellittää.

Mutta vuoden ajan ovat ulosmenoreitit olleet tukossa. Kädet sidottuina pieneen olentoon, joka pian vuosi sitten tarkalleen ojensi ryppyiset nyrkkinsä nähtävikseni ja osti minut pilkkahintaan omakseen. Tuo köyhä pieni rääpäle omisti äitinsä yhdellä katseella. Siitä eteenpäin vannoin olevani Hyvä Äiti. Ja siitä asti olen tuntenut oloni epämääräisesti häiriintyneeksi.

Koska kotiäitien kekkereissä ei puhuta politiikkaa (mutta minua se kiinnostaisi) (olen siis hiljaa). Koska kotiäidit eivät kyseenalaista (mitään) (piste).

Ja minä olen kotiäiti, mutta en ole sellainen.

Siksi.